Lupasin päivitystä fyssarin ja luotto-ortopedin mielipiteen kuulemisen jälkeen. En ole kuitenkaan pystynyt kirjoittamaan moneen päivään mitään. Olen ollut ymmälläni ja hämmentynyt.
Olen googlaillut paljon ja hakenut tietoa. Lukenut lääketieteen ja hoitotieteen ammattilaisten tutkielmia aiheesta. Ja yrittänyt sisäistää. En ole voinut myöskään välttyä ihmettelemästä, että miksi ihmeessä Koisolle sattuu kaikki mahdollinen, mitä ei pitäisi kenellekään sattua? Kerta toisensa jälkeen ilmenee uusia ongelmia, joille ei löydy edes järjellistä selitystä. Monen muun polviongelmat ja eturistisideleikkaukset hoituvat normikaavalla ja kuntoutus pelikuntoon onnistuu ilman mittavia takapakkeja. Niin että miksi ihmeessä juuri Koison kinttuun pitää tulla harmia harmin perään?
Pomolle soitin. Harmitti ja hävetti kertoa, että en tulekaan vielä takaisin töihin. Pitäisi päästä pelipaikoille, tekemistä riittäisi. Ja vieläpä sellaista tekemistä, jossa Koiso ehdottomasti haluaisi olla tiimissä mukana. Superkesä ja kaikkea. Mutta ai auta, muut hoitakoon, kun toipumistani en uskalla riskeerata. En voi, tässä on liikaa pelissä. Loppuelämän lindyt ja lenkit, elämänlaatu ja -ilo! Eikä lääkärikään anna lupaa.
En pidä teitä pidempään jännityksessä. Sinällään mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, vaan periaatteessa kaikki on nyt juuri niin hyvin, kuin operaation jälkeen tässä vaiheessa voi olla, mutta vasta vastaanotolla Koisolle lopulta selvisi, mitä polvelle viimeisessä operaatiossa oikein oli tehty. Ja miten siitä tulisi - ja erityisesti kuinka kauan - toipua. Tieto iski päin naamaa ja fiilis oli tyrmäävä. Kuin olisi heitetty keskeltä kesää liikkuvasta junasta parin metrin upottavaan umpihankeen tammikuun sysipimeään keskelle korpea kolmenkympin pakkasessa. (Eikä Koisot tykkää pakkasesta.) Että rämmi sieltä kontillasi takaisin kohti sitä kesää, jonka jo luulin kohta koittavan. Mutta ei, ei se vielä koitakaan. Mutta jos tästä eteenpäin kaikki nyt menisi optimaalisesti, niin ehkä sitten ensi kesänä!
Ennen viimeistä operaatiota lähtökohtaisesti luulin selviäväni 2 viikon sairauslomalla. Operaation piti olla pieni, rutiininomainen ja suht kevyt polvinivelen "arpipaskan" puhdistus ja kiinnikkeiden poisto. Näin oli puhuttu. Mutta jo heräämössä minulle kerrottiin, että operaatiosta tulikin suunniteltua isompi ja iskettiin kuukauden saikkulappu kouraan. En vaan lääketokkuraltani tajunnut, miksi.
No nyt tajuan. Jackbauer-kirurgiaa, fyssarini termein. Suomennos: Luottolekurini oli ampunut polvesta sileäksi kaiken ylimääräisen, mitä ikinä vaan löytyi. Ja ylimääräistä todellakin löytyi! Kaiken ylimääräisen eliminoimisen jälkeen luotto-Jack oli viimeistellyt operaation tulittamalla shaverilla reikiä luihin. On se hassua, että kun kudosta ammutaan tohjoksi, niin se alkaakin eheyttää itseään! Eli, tiedossa olleiden ja suunniteltujen korjausten & putsausten lisäksi (jotka nekin olivat olleet luultua massiivisempia) nivelestä ja lumpiosta oli löytynyt mittavia rustovaurioita. Oli mokoma rustokudos mennyt pahasti möykkyyntymään sekä repeilemään monesta kohtaa irti. Myös ylimääräistä patellan luukasvua sekä jännelyhentymää bongattiin. Ei siis ihme, että Koison kinttu oli ollut kipiä - ja sinällään helpotus, että looginen selitys hankaluuksille löytyi.
Lekuri oli löydökset tehtyään lennosta poistanut vaurioituneet rustokudokset sekä tulittanut verekselle Koison lumpioon sekä sääriluuhun mikrofraktuuraa, eli rustonalaisluun rei'itystä. Tämä mahdollistaa uuden kudoksen muodostumisen. Seurauksena nivel verestyy ja patella ensin "kelluu" verialtaassa aikansa. Tästä keitoksesta vähitellen muhiutuu uutta kudosta, joka alkuun on pehmeää ja geelimäistä ja vähitellen kovettuu käyttöä kestäväksi ja niveltä suojaavaksi rustopinnaksi. Eli lumpiolambada makes sense now. Mutta Koiso on tyytyväinen Jackin räiskinnästä. Sitähän halusinkin, että korjataan kaikki, mitä vaan mahdollista, samalla kertaa. Mutta sarjatulesta toipuminen ei olekaan ihan parin viikon pikkujuttu, vaan vaatii runsaasti malttiharjoituksia ja hidasta etenemistä, koska uuden, vähitellen muodostuvan rustokudoksen pitää antaa "olla ja asettua" rauhassa. Ainakin puoli vuotta himmaillen ja lopullinen kudoksen vahvistuminen voi kirjallisuuden mukaan viedä jopa vuosia. Vuosia. Koison kurkkua taisi hieman kuristaa tämän realiteetin uppoaminen tajuntaan.
Mutta. Hyvä uutinen on, että fyssarin ja lekurin mukaan kaikki on toipumisen suhteen hyvin! Aikataulussa ollaan, joskin hyvin alkuvaiheessa. Ja pitkästä aikaa Koiso sai todellista toivoa, että kintusta vielä oikeasti tulee käyttökelpoinen - kunhan en sössi toipumista karkaamalla ennen aikojani harkitsemattomalle humpalle tai buggaa pyörimään! Toistaiseksi ei tosin ole esim. lindyhairahduksista tai tangotaivutuksista pelkoa, koska liikkumisen apuvälineenä ovat edelleenkin kepit, mutta loppukesä ja alkusyksy lienee riskialteinta aikaa, kun kinttu alkanee kestää kävelyä paremmin. Toppuutattehan ystävät hyvät Koisoa siinä vaiheessa, kun sohvainva heittää kepit nurkkaan? Pyydän, pistäkää vaikka lukkojen taa! Mutta jahka maltti pysyy matkassa ja pallo Koison jalassa tässä toipumisvaiheessa, niin polvelle luvattiin hyviä vuosia n 15-17. Mitä sen jälkeen, tekonivelkö? Vastausta ei Koiso tiedä, mutta se on sen ajan murhe. Kunhan nyt ensin päästäisiin niihin hyviin vuosiin!
Koison sairaus/kuntoutusloma siis jatkuu toisella kuukaudella ja mummoharjoitteilla. Kaikki kiva kiellettiin. Luulin pääseväni pikapuolin pyörän selkään polkemaan ja ehkä jopa varovaiselle, lyhyelle kävelylenkille. Loppukesästä humpalle, näin haaveilin. Hirveällä kiireellä piti jopo saada kuriirin avustuksella huoltoon, että kohta jo fillaroin työmatkoja, mutta tiukkisfyssari ampui Koison alas ilmoittamalla, että pyöräilyn saakin aloittaa ehkä vasta joskus elokuun lopulla. Jos sittenkään. Ja noin puoli vuotta menee muuten vaan mummoillessa. Eli ei tanssitreenejä vielä tänäkään syksynä, voi ketunketunkettu!
Mitä kotitreeneihin tulee, niin jopa jalannostot suorana ovat kuulema Koison muussatulle lumpionaluselle liikaa, eli saan toistaiseksi tehdä vain pallorullauksia (ettei nivel jämähdä), polven loppuojennusta (jotta saisi reagoimattomat reisilihakset elvytettyä, kun eivät meinaa "värähtääkään" muuta kuin TENS-sähköhoidolla) sekä "mummokategorian" takareisiharjoitteita jumppapallolla. Näillä mennään nyt pari viikkoa, katsotaan tulisiko repertuaariin sitten jotain muutakin? Mutta näillä mennään. Tätä toipumista ei Koiso aio sössiä, vaan kaikki tehdään nyt just eikä melkein ohjeiden mukaan eikä yhtään hoppuilla! Keppielämä rulaa!
Olen googlaillut paljon ja hakenut tietoa. Lukenut lääketieteen ja hoitotieteen ammattilaisten tutkielmia aiheesta. Ja yrittänyt sisäistää. En ole voinut myöskään välttyä ihmettelemästä, että miksi ihmeessä Koisolle sattuu kaikki mahdollinen, mitä ei pitäisi kenellekään sattua? Kerta toisensa jälkeen ilmenee uusia ongelmia, joille ei löydy edes järjellistä selitystä. Monen muun polviongelmat ja eturistisideleikkaukset hoituvat normikaavalla ja kuntoutus pelikuntoon onnistuu ilman mittavia takapakkeja. Niin että miksi ihmeessä juuri Koison kinttuun pitää tulla harmia harmin perään?
Pomolle soitin. Harmitti ja hävetti kertoa, että en tulekaan vielä takaisin töihin. Pitäisi päästä pelipaikoille, tekemistä riittäisi. Ja vieläpä sellaista tekemistä, jossa Koiso ehdottomasti haluaisi olla tiimissä mukana. Superkesä ja kaikkea. Mutta ai auta, muut hoitakoon, kun toipumistani en uskalla riskeerata. En voi, tässä on liikaa pelissä. Loppuelämän lindyt ja lenkit, elämänlaatu ja -ilo! Eikä lääkärikään anna lupaa.
En pidä teitä pidempään jännityksessä. Sinällään mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut, vaan periaatteessa kaikki on nyt juuri niin hyvin, kuin operaation jälkeen tässä vaiheessa voi olla, mutta vasta vastaanotolla Koisolle lopulta selvisi, mitä polvelle viimeisessä operaatiossa oikein oli tehty. Ja miten siitä tulisi - ja erityisesti kuinka kauan - toipua. Tieto iski päin naamaa ja fiilis oli tyrmäävä. Kuin olisi heitetty keskeltä kesää liikkuvasta junasta parin metrin upottavaan umpihankeen tammikuun sysipimeään keskelle korpea kolmenkympin pakkasessa. (Eikä Koisot tykkää pakkasesta.) Että rämmi sieltä kontillasi takaisin kohti sitä kesää, jonka jo luulin kohta koittavan. Mutta ei, ei se vielä koitakaan. Mutta jos tästä eteenpäin kaikki nyt menisi optimaalisesti, niin ehkä sitten ensi kesänä!
Ennen viimeistä operaatiota lähtökohtaisesti luulin selviäväni 2 viikon sairauslomalla. Operaation piti olla pieni, rutiininomainen ja suht kevyt polvinivelen "arpipaskan" puhdistus ja kiinnikkeiden poisto. Näin oli puhuttu. Mutta jo heräämössä minulle kerrottiin, että operaatiosta tulikin suunniteltua isompi ja iskettiin kuukauden saikkulappu kouraan. En vaan lääketokkuraltani tajunnut, miksi.
No nyt tajuan. Jackbauer-kirurgiaa, fyssarini termein. Suomennos: Luottolekurini oli ampunut polvesta sileäksi kaiken ylimääräisen, mitä ikinä vaan löytyi. Ja ylimääräistä todellakin löytyi! Kaiken ylimääräisen eliminoimisen jälkeen luotto-Jack oli viimeistellyt operaation tulittamalla shaverilla reikiä luihin. On se hassua, että kun kudosta ammutaan tohjoksi, niin se alkaakin eheyttää itseään! Eli, tiedossa olleiden ja suunniteltujen korjausten & putsausten lisäksi (jotka nekin olivat olleet luultua massiivisempia) nivelestä ja lumpiosta oli löytynyt mittavia rustovaurioita. Oli mokoma rustokudos mennyt pahasti möykkyyntymään sekä repeilemään monesta kohtaa irti. Myös ylimääräistä patellan luukasvua sekä jännelyhentymää bongattiin. Ei siis ihme, että Koison kinttu oli ollut kipiä - ja sinällään helpotus, että looginen selitys hankaluuksille löytyi.
Lekuri oli löydökset tehtyään lennosta poistanut vaurioituneet rustokudokset sekä tulittanut verekselle Koison lumpioon sekä sääriluuhun mikrofraktuuraa, eli rustonalaisluun rei'itystä. Tämä mahdollistaa uuden kudoksen muodostumisen. Seurauksena nivel verestyy ja patella ensin "kelluu" verialtaassa aikansa. Tästä keitoksesta vähitellen muhiutuu uutta kudosta, joka alkuun on pehmeää ja geelimäistä ja vähitellen kovettuu käyttöä kestäväksi ja niveltä suojaavaksi rustopinnaksi. Eli lumpiolambada makes sense now. Mutta Koiso on tyytyväinen Jackin räiskinnästä. Sitähän halusinkin, että korjataan kaikki, mitä vaan mahdollista, samalla kertaa. Mutta sarjatulesta toipuminen ei olekaan ihan parin viikon pikkujuttu, vaan vaatii runsaasti malttiharjoituksia ja hidasta etenemistä, koska uuden, vähitellen muodostuvan rustokudoksen pitää antaa "olla ja asettua" rauhassa. Ainakin puoli vuotta himmaillen ja lopullinen kudoksen vahvistuminen voi kirjallisuuden mukaan viedä jopa vuosia. Vuosia. Koison kurkkua taisi hieman kuristaa tämän realiteetin uppoaminen tajuntaan.
Mutta. Hyvä uutinen on, että fyssarin ja lekurin mukaan kaikki on toipumisen suhteen hyvin! Aikataulussa ollaan, joskin hyvin alkuvaiheessa. Ja pitkästä aikaa Koiso sai todellista toivoa, että kintusta vielä oikeasti tulee käyttökelpoinen - kunhan en sössi toipumista karkaamalla ennen aikojani harkitsemattomalle humpalle tai buggaa pyörimään! Toistaiseksi ei tosin ole esim. lindyhairahduksista tai tangotaivutuksista pelkoa, koska liikkumisen apuvälineenä ovat edelleenkin kepit, mutta loppukesä ja alkusyksy lienee riskialteinta aikaa, kun kinttu alkanee kestää kävelyä paremmin. Toppuutattehan ystävät hyvät Koisoa siinä vaiheessa, kun sohvainva heittää kepit nurkkaan? Pyydän, pistäkää vaikka lukkojen taa! Mutta jahka maltti pysyy matkassa ja pallo Koison jalassa tässä toipumisvaiheessa, niin polvelle luvattiin hyviä vuosia n 15-17. Mitä sen jälkeen, tekonivelkö? Vastausta ei Koiso tiedä, mutta se on sen ajan murhe. Kunhan nyt ensin päästäisiin niihin hyviin vuosiin!
Koison sairaus/kuntoutusloma siis jatkuu toisella kuukaudella ja mummoharjoitteilla. Kaikki kiva kiellettiin. Luulin pääseväni pikapuolin pyörän selkään polkemaan ja ehkä jopa varovaiselle, lyhyelle kävelylenkille. Loppukesästä humpalle, näin haaveilin. Hirveällä kiireellä piti jopo saada kuriirin avustuksella huoltoon, että kohta jo fillaroin työmatkoja, mutta tiukkisfyssari ampui Koison alas ilmoittamalla, että pyöräilyn saakin aloittaa ehkä vasta joskus elokuun lopulla. Jos sittenkään. Ja noin puoli vuotta menee muuten vaan mummoillessa. Eli ei tanssitreenejä vielä tänäkään syksynä, voi ketunketunkettu!
Mitä kotitreeneihin tulee, niin jopa jalannostot suorana ovat kuulema Koison muussatulle lumpionaluselle liikaa, eli saan toistaiseksi tehdä vain pallorullauksia (ettei nivel jämähdä), polven loppuojennusta (jotta saisi reagoimattomat reisilihakset elvytettyä, kun eivät meinaa "värähtääkään" muuta kuin TENS-sähköhoidolla) sekä "mummokategorian" takareisiharjoitteita jumppapallolla. Näillä mennään nyt pari viikkoa, katsotaan tulisiko repertuaariin sitten jotain muutakin? Mutta näillä mennään. Tätä toipumista ei Koiso aio sössiä, vaan kaikki tehdään nyt just eikä melkein ohjeiden mukaan eikä yhtään hoppuilla! Keppielämä rulaa!
